Enää en pahoittele kirjoittamattomuuttani. Onhan se toki huono asia, mutta elän hektistä elämää..
Kiire tappaa, mutta sen purkaminen on ilmeisesti vuosikausien projeksti. Ei niittäin onnistu ihan äkkiä, tullu huomattua.
Mutta kuulumisiin. Ei sillä että lopettaisin tähän, vaan kerron nyt kuulumiset omalta ja muiden osalta. Muilla tarkoitan.. Muita.
Olemme eläneet jo kaksi tai kolme kuukautta kaukana kotoa. Tai kaukana ja kaukana, 5-25 km mutta pois kotoa nyt ainakin. Poissa jalosta pyörimästä ja nurkista notkumasta. Kesä alkaa luultavasti kääntyä loppua kohden? Ilimoja pielly.
%/()/&= ko ei oikeen lähe!
Whatever.
Takana on kauhea määrä kilometrejä, reissuja, matkoja, juttuja, tapahtumia ja ennen kaikkea kesäduunia. Tästä kaikesta en improvisoitunut vaan pienestä sunnuntaiseikkailustamme, joka liittyy luontoon ja koko kesän kestäneeseen aavejahtiinkin hieman. Siitä lisää nyt. Tai älä siitä. Tai päätä itse, mutta kerron nyt jännittävästä sunnuntaikävelystämme. Pyydän anteeksi tavoistamme poikkeavaa asiallista kirjoitusasua.
Jännittävä sunnuntaikävely
Koko Hapiksella vietetyn kesän ajan olemme metsästäneet kummituksia. Jos olet kuten minä, ettet usko niihin ennenkuin näet ja kättelet sellaista, lue tämä.
Huhujen mukaan vanhalla Haapaveden kaatopaikalla, nyk. mäenlaskupaikka, pyörii kummitus. Sitä monet kerrat etsiessämme ja yhtä monta kertaa pettyneenä, päätimme lähteä paikkaan, missä on todistetusti kuollut ihminen. Rauha hänen muistolleen. Kämppiksemme Jörssi tiesi kertoa, että vuonna 1930 oli erään syrjäkylän metsään eksynyt ja menehtynyt muuan pienokainen. Kyseisen paikan lähettyville on rakennettu laavu, ja päätimme lähteä sinne retkelle. Kaksi minuuttia, ja Carina starttasi kämpän pihasta kohti kyseessäolevaa syrjäkylää. Jörssi oli käynyt viimeksi paikan päällä vuonna 2006, ja meidän pitikin kävellä n. 4 kilometriä täysin tämän metsiemme miehen muistin mukaan. Matkalla paikanpäälle nasautimme pienen mielikuvitusleikin päälle. Asetuimme mielissämme tämän pienokaisen tilanteeseen. Oli pelottava ajatus, että olisi itse näiden korkeiden kuusien keskellä tietämättä yhtään missä oikeastaan on. Tunnelma oli karu.
Matkallamme kuitenkin tajusimme jälleen kuinka kaunis Suomen luonto oikeastaan onkaan. Suosittelen!
Jatkoimme kuitenkin matkaamme pieni pelko persiissä. Viimein saavuimme perille laavulle. Luimme vieraskirjasta tarinan lapsen kohtalosta, ja mielikuvitus laukasi jälleen. Ilmeisesti kauhuelokuvien saastuttamat mielemme kehittelivät tarinan, jossa me etsimme lapsen löytöpaikkaa, ja sillä välin tämän hän käy kirjoittamassa meistä vieraskirjaan pienen tarinan.. *kylmät väreet* Lähdimme siis etsimään löytöpaikkaa, joka on nykyisin merkitty puisella ristillä ja muistolaatalla. Löysimmekin sen.
Kummituksen sijaan löysimmekin paikan tunnelman. Se oli kunnioitusta herättävän hieno. Kaukana aavemaisesta. Hetken aikaa seisoimme puisen ristin vierellä, ja lähdimme läheisen puron varteen. Siinä äkkiä aaveet unohtuu kun löytää sen kaltaisen paikan. Kysykää lisätietoja ja käykää!
Olipa se kerrassaan.
Käytiinhän me tosiaan aikaisemmin kesällä paikassa, johon eräs mies on hirttäytynyt.
Ja kummitustalossa.
Eikä mitään.
Ehkä niitä ei ole olemassa, mutta mieli kyllä heittää volttia kun menee paikkaan missä voisi kuvitella kummittelevan.
Eipä kettää kun syömmä ja lähemmä uuestaan johonki päin Hapista löytöretkelle!
Päivän mietelause: ”Mun mielest hyvä juttu saa olla vaikka valhetta kunhan se vaan on hyvä juttu.” -Gösta Sunqvist-
Misi
Ompa kerrassaan mukava lukea taasen tekseejäsi Misi!
VastaaPoista